Riti rati ralla, tuli talvihalla...

Elättelin toiveita, että pakkaset pysyvät loitolla vielä jonkin aikaa. No niinhän siinä sitten ei käynyt. Loppuviikosta satoi ensilumi. "Jippii!!", sanoivat lapset. Minä en ollut siitä niin riemuissani. Puuhaa olisi vielä pihalla jos jonkin verran. No, sulaahan tuo lumi vielä. Ehtiihän sitä vielä... Toisaalta, jahka saadaan lisää lunta, niin piha siistiytyy hetkessä!

Yksi hyvä puoli pakkasesta on. Pääsee pellolle eikä tarvitse pelätä juuttumista saveen! Siitä onkin nyt sitten syysloman tyngällä Alman kanssa nautittu joka päivä.

 "Niin mitä sä tarkoitat sillä, että "tule?"

Et niinku kuka? Ja niinku mihin?

 Mä en nyt tule, mä haistelen nyt mitä täältä löytyy.

Kato, tuolla menee auto! Olisko mun syytä lähteä sen perään? Ai ei?

    

Jos mä sit tässä taas ihmettelen? Jaa mää vai ?

 

No nyt en taas kerkeä, koska löysin jotain aivan ÄIMISTYTTÄVÄÄ!!!

"Pikku päästäinen kulki laulellen..." (tsekkaa tästä)

Ja Almahan löysi pellosta siis päästäisperheen, 4-5 pientä 

hiirulaista. Ehkä ne oli niitä maalaishiiriä. Sellaisia pieniä prinssinakin 

kokoisia karvapalleroita.

Metsässä meno yltyi innostuneeseen raviin, 

ilmeisesti Rakastaja-Rippe oli käynyt aiemmin samoilla mestoilla. 

Aurinko siivilöityy upeasti puiden lomasta.

"Häh, mitä se taas tarkoittaa? Paikka?? Ai mikä paikka? 

Jaa tämä vai? No tämä on pelto, pöljä!"

 

Pikkuinen kurre nähtiin kotimatkalla

"Jos mä tässä kovasti kerjään ja söpöilen, 

niin tippuuko pöydältä jotain?  Ai ei? No entä jos

Tungen kylmän kuonon sun selkään? Jos sä pelästyisit 

ja tiputtaisit sun leivän?"

Syksy.

Raahaudun töistä kotiin. Migreeni yrittää nostaa päätään. Kotiovella kohtaan ilahtuneen hännänheilutuksen. Parin särkylääkkeen jälkeen ojentaudun sängyn päälle lievittämään kipua. Märkä kuono tökkii poskeani ja kieli lipoo otsaani: "Mennäänkö pihalle? Joko mennään? Mitä siinä makaat?". Pikkukakkonen pauhaa taustalla.

Käväisen unen rajamailla ja havahdun siihen, että märkä kieli nuolee vaihteeksi nenääni. Päänsärky tuntuu helpottavan. Pakottaudun ylös sängystä, etsin kaulapannan, heijastinliivit ja sadetakin. "NYTKÖ MENNÄÄN???!!!" Nyt.

Kylätie on säkkipimeä. Otsalampun valossa tihkusade näkyy selvästi. Kuulen hanhiaurojen kaakatuksen päidemme yläpuolella. Talvi tekee kait tuloaan.

Pellon kohdalla Alma riehaantuu: "Mennäänkö pellolle juoksemaan?" Ei tällä kertaa. Ehkä sitten kun vedenpaisumus helpottaa. Ainakin minä jäisin saveen jumiin. Vaellamme hiljaisuudessa eteenpäin. Äkkiä Alma pysähtyy kuin seinään. Valkoisen aidan takaa pimeydessä tuijottaa kaksi keltaista pistettä. Täysin hiljaa. Mr. Rakastaja, sileäkarvainen noutaja, ei hiiskahdakaan. Tuijottaa vain meitä. Kieltämättä olemme ehkä hieman avaruusolion näköisiä, ainakin minä sadetakissani, heijastinliiveissäni ja otsalamppu päällä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pimeästä puskaista esiin loikkivat heijastimettomat ihmiset. Mieluummin kiiltävä joulukuusi kuin pimeä mörkö. Väistävät autot ainakin säikähdyksestä meitä ajoissa...

Jatkamme hissukseen matkaa. Sillan kohdalla Alma nuolee asfalttia. Keltaisessa talossa asuu Räyhähenki. Silläkin on keltaisena kiiluvat silmät ja se pitää pahaa meteliä. Alma terästäytyy ja ohitamme Räyhän reipasta sivuravia.

Valkoisen talon pihasta kuuluu haukkua. Aksu tervehtii meitä. Täällä asuu Aksu, Manta ja Raipe. Aksu hiljenee kun huikkaan tervehdyksen. Seuraavien talojen ajokoirat ovat vaiti. Tai sisätiloissa. Eipä tällaisella sateella kukaan tervejärkinen liiku.

Naapurin Muorin pihassa on joku jännittävä haju, Alma olisi mieluusti lähdössä sen perään. Sade yltyy ja päätän, että tälläkään kertaa ei lähdetä tutkimaan sitä pihaa. Päidemme päällä lentää taas hanhiaura, ne pitävät jännää kalkatusta.

Kotipihan tielle tullessa päästän Alman irti. Se ei intoudu raviin, kuten yleensä, vaan jolkottelee rauhassa vierelläni, yrittäen pysähtyä juomaan vesilätäköstä. Houkuttelen sen pois lammikolta. Pihalla Alma etsii Kattia. Se viettää viisaasti aikaa sisätiloissa lämpimässä tällaisella koiranilmalla.

Huomaan päänsäryn kaikonneen.

Koiranomistajan niksipirkka: juoksuhousut pysyy jalassa nippusiteillä. /Can't really translate this. Something about coping with heat...

No se on sitten Alma tullut nartun ikään. Juoksut alkoi. Ekan kerran vuoto alkoi reilu viikko sitten, sitten se meni ohi ja nyt sitten alkoi toden teolla. Hankin juoksuhousut. Ne  oli liian pienet. Hankin sitten toiset ja kolmannet samalla kertaa, kokoa suurempana.

Kakkoshousuissa ei pysynyt kiinnitysklipsu kiinni. Ne aukesivat alta nanosekunnin ja tippuivat jalasta. Sotku sen mukainen. Juoksuhousut nro. 3 katosivat johonkin, liekö Alma syönyt ne? Sotku sen mukainen. No muutamaan päivään en nyt sitten ole ehtinyt juoksuhousu 4&5 ostoksille eikä huvita olla koko aikaa pesemässä lattioita tmv.

Tänään sain älynväläyksen taas kerran pyöritellessäni juoksuhousuja nro 2 käsissäni. Roudariteippi? No sen se syö kumminkin. Rautalanka? No ei hyvä idea, voi raapia ja muutenkin ei. Mutta sitten välähti. Mikä se on se roudariteipin ohella toinen maailman paras keksintö? No ei ne sukkahousut, niistäkin voisi ehkä juoksuhousut rakentaa ja voisi muuten pysyä jalassakin aika hienosti (testaan ilman muuta jos tämä viimeisin patentti ei toimi).

VAAN! NIPPUSIDE! Tuo sähkömiehen paras ystävä. Tiedättehän, sellainen musta/valkoinen muovinen jutska, mikä pujotetaan lukitusmekanismin läpi ja kiristetään ja siinähän se sitten pysyy maailman tappiin asti. Avot alkoi pöksyt pysyä jaloissa! Nyt sitten katsotaan kauan tätä riemua kestää. Sitten kun tuo saa nuo revittyä jaloista, vaihdan niihin sukkahousuihin. (Just kuulin käyttökokemuksia sukkahousuista  - paras ratkaisu ilmeisesti.)

Mitäs muuta tänne... Olen ymmärtänyt mistä nimitys "juoksut" tulee. Se on harvase päivä kun minä juoksen tien toiselle puolelle naapuriin raahaamaan kuuroa ja sokeaa koiraa kotipihalle. Naapurissahan asuu Paavo. (Saksanmetsästysterrieri)

Työpäivät on sujuneet hyvin, Alma pärjäilee hyvin kotona - niin kauan kun riittää kenkiä järsittäväksi. Mun kengät on ehdottomia suosikkeja. Uusimmat syksykengät - vietävä suutariin, jos se keksisi, mitä tehdä sille järsitylle ylälaidalle. Vanhat lenkkarit, kantakuppi syöty. Superlon ei muuten sula koiran suolistossa, onneksi se on pureskeltu pieneksi muhjuksi. Ne olikin menossa roskiin. Mutta. Sitten paloi käämi. MUN PIKKUJOULUKENGÄT! Ei ne korkkarit täydelliset olleet, mutta pitkän etsinnän tulos. No toinen niistä on nyt järsitty. Oma vika. Olivat siinä korissa, mikä oli menossa vinttiin. Siitä se nappasi sen.

Kun sitten olin pelastanut perheen kengät koiran ulottumattomiin, joutui uhriksi pojan lippalakki. Se oli jo kesällä saanut vähän Alman vintage-käsittelyä (tiedättehän, sellaisia rispaantuneita lakkeja myydään kovaan hintaan), mutta nyt se on kyllä NIIN vintage, että ei enää kelpaa lapselle. No en voi kyllä vaatia, että pitäisi päässä lakkia, josta puuttuu puolet lippaa ja "hikinauhaa"...

Mutta muutenhan se on ihan lutuinen neiti. Käytiin koirakoulussa ja opittiin hyödyllisiä taitoja. Ne Alma osaa ihan hyvin SISÄLLÄ TALOSSA, mutta kissojen ja paavojen lähettyvillä unohtuu kaikki hihnassa kävelyt, luoksetulot ja paikallaanolot.

Sen sijaan (tennispallojen) noudon se on hoksannut ihan kiitettävästi. Tassua oppi antamaan 15 minuutissa. Mutta paljon on vielä opittavaa, puolin ja toisin.

(puoli tuntia mennyt ja juoksuhousut edelleen jalassa!)

Alma got her first heat. I've been struggling with these pants: first ones were too small. Second ones didn't stay on. Third ones got lost. Finally I managed to repair pants no. 2 with cable tie (you know, plastic tie that electricians use to fix anything). Now it seems that Alma can keep the pants on... We'll see. 

She's doing small mischief every day: eating my shoes (3 pair already!!) and when I finally saved our shoes, Alma found my son's baseball cap & ate that. Luckily we're having autumn and my son can wear skiing cap now, baseball cap is too cold for ears now! I keep convincing me she'll start behave as soon as she grows up... [buhahahahah]

One big problem is that she's started to run to our neighbours' yard. There lives Paavo, Deutscher Jagdterrier (male). I can't leave her on her own at all. There will be a big project with building fences on our garden next Summer!

It's Showtime!

Käväistiinpä sitten Alman kanssa elämänsä ja elämäni ensimmäisessä koiranäyttelyssä! Hyvin mielenkiintoinen kokemus.

Kokemus. Mitä koin?

1. Ihan sikkepossokalliit kahvit. No kyllä ne juo, kun tekee mieli. (Muista seuraavan kerran eväät. Tai en nytkään unohtanut, mutta en vain ehtinyt tehdä.)
2. Kivaa porukkaa, mukava ilmapiiri
3. Kivaa vaihtaa kuulumisia toisten samanmoisten koirien omistajien kanssa
4. Kivaa nähdä Almuskan siskoja
5. Orastavaa kilpailuvietin nousua

Ja tästä viimeisestä pampulasta nouseekin sitten koiranäyttelyn herättämät pohdinnat. Miksi ihminen ajaa yhteensä 600 km saadakseen koiralleen n. 20 cm pitkän vihreän muovinauhanpätkän? (Ei muuten paha siihen nähden, että vihreä on lempparivärini!) Vastaus: Ks. kohdat 2-5. Sijoituttiin Alman kanssa luokassa neljänsiksi. Voitto tuli melkein kotiin, nimittäin 1. ja 2. sija meni Alman siskoille ja 3. sija kasvattajan koiralle!

...Hmmm. Sijoituttiin? Tämä osuus oli tässä se hämmentävin. Siis koiranäyttelyn tarkoituksena on ilmeisesti palvella jalostustoimintaa. Siellä arvioidaan koiran rodunomaisuutta tuomarin subjektiivisen näkemyksen perusteella. Sitten opin, että tähän arviointiin vaikuttaa myös se, miten koira ja sen esittäjä pelaavat yhteen. No meillähän se meni vähän niin ja näin, meikäläinen juoksi vika suuntaan ja suurinpiirtein riuhtoi elukkaa perässä, luisteltiin sikaliukkaalla lattialla kun paniikki iski päälle. Toisaalta, koira voi sijoittua erinomaisesti hyppäämällä tuttavallisesti esitystä seuraavan tuomarin syliin kesken esityksen, kuten eilen kävi ;D

Käytiin sitten pohtimaan seuraavia näyttelyitä. Sain kuulla, että on pukeuduttava sävysävyyn, PUNAISEEN! Paha vaan, että se on ainoa väri, jota en päälleni laita. Kuulemma voittajilla on useimmiten punainen jakku. Ei siis koirilla vaan esittäjillä! Nyt sitten herää kysymys, että mikä ihme siinä on? Pitääkö tämä todella paikkansa?

Tänä aamuna suorittamieni empiiristen tutkimusten perusteella totean seuraavaa: viimeisimmässä Koiramme -lehdessä esiteltiin taas kerran monen sivun verran kuvia näyttelyvoittajista. Laskin että kuvia oli 83. (noin). Seitsemässätoista (17) näistä kuvista oli esittäjällä joko punainen jakku, punainen paita tai punainen hame. Kahdessa kuvassa oli vaikea arvioida, oliko paita punainen vai pinkki, mutta laskin ne mukaan. 20% siis voittavista koirista esittäjä pukeutuu punaiseen. WOW! Aika huikea tulos, vai mitä?

Voiko siis koiran kilpailusijoittumista parantaa pelkällä pukeutumisella? Tässä tutkimusongelma, johon on ehdottomasti tulevan vuoden aikana pureuduttava!

 Alma poseeraa

Kasvattajaryhmässä Coastal Starsin tytöt:
Arctic Zania, Abloom Estelle, Amazing Almaas ja Aflame Aquarii

***

We took Alma to her first Dog Show yesterday. It was very exciting day for both of us. Lot's of new dogs & old friends (Alma's sisters). It was nice to see how all "stargirls" had grown and how their families were. 

It also made me think about lot's of things. Why is it that I drove 600 km to get a 20cm piece of green ribbon? (Green is my favourite colour though!) Why does coffee cost SO MUCH per cup? And more over why do I pay for that? What makes a dog winner?  I learned one interesting point of winner dogs: the handler wears red. Could it be so?! I made a quick survey. Checked out "Koiramme" magazine. In last issue there is 83 pictures from last dogshow winners. And in 17 of those pictures the handler wears red jacket or skirt. It's 20% of winners. This is very interesting point and needs more thorough research! You'll be hearing more from my investigations in future :D

Murkku perheessä - There seems to be a teenager in our family

Murkkuikäinen koira taitaa asua perheessä. Rohkeutta on tullut paljon lisää ja ihan ei ole "paikka"-käsky selkäytimessä. Etenkään jos lähistöllä luuhaa kissoja tai ollaan liian lähellä naapurin Paavoa (= pienikokoinen saksalainen jokumikälierotukoira). Minä sodin Alman reviirinlaajentumisuhkaa vastaan pystyttämällä aitoja. Joita nokkela neiti oppii kiertämään muutamassa päivässä.

Tottelevaisuuskoulutuksessa tuli vastaan tilanne, jossa ruoka ei ollutkaan riittävä palkkio. Pitkin kenttää lenteli kivipiirat ja hkblööt. (Tätä ennen on kotioloissa jo juusto menettänyt merkityksensä, samoin kanapullat). Joku ehdotti, että kokeile Oivariinia (sitä se näyttää himoitsevan). Oivariinia on pikkusen ilkeä säilyttää taskussa... Mutta tilanteen pelasti tällä kertaa lelu! Nimittäin muovinen jaffaplo. Se toimi hetken. Seuraavalla kerralla pitää muistaa varata leluja mukaan...

Hirvittävän paljon on kaikkea mielenkiintoista ympärillä ja saa olla kyllä aika sirkuspelle, että neidin huomio pysyy emännässä. Se olen sitten minä joka juoksentelen ja hihkun raiteilla, älkää ihmetelkö...

Kontakti sujuu ihan ok, hihnassa kävely vaatii kyllä treenausta. Luoksetulo pelaa valikoiden. Suurin este näiden toimimiseen taitaa kuitenkin olla minä ihminen. Pysyykö aina ja joka paikassa johdonmukaisuus (no ei..), pystyykö pitämään tunteet erossa tilanteista (argh, nyt se on taas juoksemassa tuonne, ALMAAAAAA!!!) ja ennen kaikkea, miten paljon tähän käyttää aikaa... Ja ei kun ryhtiliikettä taas.

Ensi vkonloppuna mennään ensimmäistä kertaa ihmettelemään näyttelyä ja kyllä on emännällä niin newbie-olo että pois alta. Pitääkö korvat rimmata ja kainalot ajella? Ja ennen kaikkea, mitä MÄ puen päälleni? ...ai niin, oliko se nyt kuitenkin koiranäyttely?

Muutama mörkö pyykkikorien ohella on tullut lisää, mm. naapurin setä. No kyllä se minustakin on vähän jännä, möreä viskibasso ja neonkeltaiset haalarit, tulee leveästi hymyillen iloisena tervehtimään... Kiva setä on silti, ei siinä mitään.

***
I guess we have that teenager in our family now. Alma has become more brave and sometimes she's escaped to meet neighbours' dogs. I've been putting up fences to keep her on her own yard. 

We've been training obedience. She's bit tricky as food doesn't always work as positive reinforcement. Toys have saved me for now but don't be surprised to see mee jumping up&down & shouting "good girl" around neighbourhood...

I feel dog training is tricky. Not the basic idea itself but you staying focused & consistent in every situation. It's hard work! Alma is very quick to learn but also stubborn. She quickly stops doing what you want if  YOU lose y our focus. 

I'm bit excited. We're going to our first Puppy Show next weekend. But we'll talk about that later....