Rinta rottingilla!

Paljonhan täällä on koiraparkaa parjattu. Pakkohan sitä on välillä kehuakin, eikö? Koko talven olen kiertänyt päivittäin kylää ympäri, lähinnä omasta uupumuksestani en ole jaksanut pidemmälle (arkisin) lähteä, koska tästäkin saa ihan kelpo lenkin pelto-osuuksineen aikaiseksi. Ja jos lapsille sattuu paniikki, niin koti ei ole kaukana.

Tästä on toisaalta seurannut hyvääkin. Kun joka mutka, kivi ja keppi on tuttuja, muodostuu nopeasti rituaaleja, joita toistetaan päivästä toiseen. Virikkeeksi varasin kourallisen raksuja taskuun ja parin viikon jälkeen huomasin, että olemme Alman kanssa treenanneet uskomattoman määrän sivulla kulkemista, ohittamista, pystähtymistä jne.

Ja tänään oli yksi kohokohta. Paikka-käsky toimi! Alma alkaa hoksaamaan, mistä siinä on kysymys. SE OIKEASTI PYSÄHTYY! SE OIKEASTI PYSYY PAIKALLAAN (no okei, ehkä sen 15 sekuntia, mutta pysyy kuitenkin!) Ja se kulkee oikeasti nätisti vieressä. Tutuissa, tylsissä ympäristöissä. Sitten kun mennään vähän uusien hajujen pariin, on jo vaikiampaa, kuten meilläpäin tupataan sanoa.

Ja se kohokohtien kohokohta. Tietyllä pelto-osuudella pystyn pitämään Almaa irti ja luoksetulot onnistuu jne. Sitten lähestytään SITÄ risteystä, jossa kiusaus lähteä Pepin luokse kasvaa liian suureksi. No niin kävi taas tänäänkin. Arvasin, että Pepillehän se pinkaisee, mutta kutsuin silti luokse ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan, ihan kokeeksi. Hetken päästä pysähdyin kuulostelemaan ja olin jo aikeissa lähteä hakemaan hurttaa Peppilästä, kun.... SIELTÄ ALMA RAVASI LUOKSENI! Aivan uskomatonta!

On täysin mahdollista, että tämä oli hyvää tuuria, mutta välillä näinkin. Vähänkö kiva!