Olen pitänyt Almaa reippaana koirana - mitä se onkin - ja jos kohta tiettyjä mieltymyksiä tuhoamiseen (kengät, pehmolelut jne.) on niin Almahan on itse laama verrattuna herra Pomponauttiin! Pomponautti (nimi muutettu) on 5 kk vanha suursnautserin pentu ja Varsin Reipas tapaus.
Vuosi on ollut aikamoinen. Päivääkään emme ole katuneet, vaikka vuosi on ollut monella
tapaa ehkä entistäkin hektisempi. Koira vaatii rytmittämään päivää entistä
tarkemmin. Mikä on muuttunut?
Herään joka arkiaamu klo 06.00 viedäkseni Alman
ulos. Manaan sitä päivää, kun ajattelin, että
perheeseemme sopisi hyvin koira. Kävellessäni ulkona, nähdessäni vuodenaikojen
vaihtumisen ympärilläni olen toisaalta myös onnellinen, että näen asioita,
joita en muuten huomaisi: pajunkissoja tammikuussa, pakkasessa kimaltavia
puunoksia, riemunkirjavia syksyn lehtiä ja kevään ensimmäiset leskenlehdet. Keväinen pakkasaamun tuoksu. Tiedän myös naapurien työajat entistä
tarkemmin!
Koira on sietämätön riesa välillä. Meillä on syöty useat
kengät, pehmoleluja, alushousut, kissanruuat, juustot, oivariinit, räsymattoja,
kyniä, muovipulloja, koirille tarkoitettuja lelupalloja (eivät kestä muuten
mitään!), muovisia paistinlastoja, kalanruokaa ja varmaan aika paljon muutakin,
mitä juuri nyt en muista. Olen pohtinut, että suurin syy tälle tuhoamiselle on
ehkä kuitenkin minussa: onko minulla riittävästi aikaa koiralle? Leikinkö sen
kanssa, koulutanko sitä riittävästi? Tuhovimma nimittäin yltyy yleensä lomien
jälkeen ja viikonlopun jälkeen eli silloin, kun olemme töissä, koulussa ja
eskarissa. Toisaalta olemme oppineet myös säntillisemmiksi: ei jätetä ruokia
pöydille, ei kenkiä lojumaan mihin sattuu. Tekee hyvää boheemille perheellemme.
Liikunta on minulla lisääntynyt 200% siitä, mitä se oli
ennen. Käyn aamulla ”pissalenkin” ja illalla töistä kotiuduttuani toisen
pidemmän lenkin. Liikun siis kaksi kertaa päivässä, joskus jopa kolme. Se ei
kyllä näy ainakaan vielä vyötäröllä, valitettavasti…
Lapset ovat oppineet
laittamaan tavaroitaan koiran ulottumattomiin. Niitä sitten löytyykin
jännittävistä paikoista: kenkiä mm. kirjahyllystä.
Alussa myös Mies oli innokas lenkittäjä. Minä kävin aamulla,
mies illalla. Muistan, kun Katin kanssa juttelimme Club Showssa vuosi sitten,
sanoin, että koko perheelle ollaan koiraa etsimässä, mutta kyllähän siinä
lopulta niin käy, että se on minun koirani. Ja olin aika oikeassa.
Nykyään
minulla on kolme varjoa kotona: ensin tulee koira, sitten lapset. Oikeastaan
koko konkkaronkka ikäjärjestyksessä kulkee perässäni, mihin ikinä satun
menemäänkään. Tai ainakin koira. Alma tottelee selkeästi parhaiten minua,
toisaalta olen eniten sen kanssa myös tehnyt töitä, käynyt pentukurssilla jne.
Lapsiin Alma on suhtautunut hyvin, joskin selvästi se pitää
lapsia enemmin leikkikavereinaan ja etenkin iltaisin haastaa kavereita
leikkiin. Kesällä Alman ollessa vielä pentu se tuppasi näykkimään etenkin
nuorimmaistamme housunlahkeesta sillä seurauksella, että legginssit ovat nyt
muodikkaan rei’itettyjä. Nyttemmin se on muuttunut kuonolla tökkimiseksi.
Lapset ovat olleet hieman arkoja komentamaan Almaa, tai ehkä pikemminkin ei-vakuuttavia.
Poikaa koira uskoo selvästi paremmin, mutta pieni tyttömme ei vielä ihan aina
muista, miten pitäisi toimia. Lapset kuitenkin pitävät koirasta ja koko ajan,
mitä isommaksi Alma tulee, sitä enemmän.
Perheessämme on ehkä oikeastaan yksi ainoa otus, joka ei
koiraa arvosta. Nimittäin vanha kissaherramme. Ne tulevat juttuun parhaiten
nukkuessa. Muulloin kissa etsiytyy koiran ulottumattomiin tai antaa kynttä.
Alma kovasti haluaisi leikkiä, mutta kissa ei tunnu sitä ymmärtävän. Toisaalta
ne ovat uskomaton tehokaksikko päättäessään alkaa hiirijahtiin kahden aikaan
yöllä! Eikä niitä pysäytä mikään. Paitsi se hiiri, sitten kun se on hengiltä.
...Mutta takaisin Pomponauttiin. Olemme siis ryhtyneet Pomponautin virrankatkaisijoiksi. Ja hienosti Ladymme käyttäytyy pennun kanssa. Ja kivasti saa molemmat reilun vartin riehunnalla rauhoittumaan ;D
Ihan vaan pikkunen pentu olen...
;D
Sano AAAAAA!
Alma näyttää pennulle kaapin paikkaa...
Koira kuulolla ;D
Joko saa mennä?
Mikä siellä pellossa viipottaa? No hiiru....
Tupsukin on ehtinyt kaikenlaista syödä ja tuhota, nyt osataan jo 1,5 vuoden jälkeen laittaa useimmiten tavarat ulottumattomiin.. Minusta Tupsu on kyllä rauhoittunut tän ikäisenä, ei enää koko ajan yritä etsiä ruokaa pöydiltä tai tuhoa jotain. Tekemisen ja liikunnan määrä on kuitenkin suunnilleen sama kuin mitä aina on ollut. Ehkä se menee vähän nuoruuden piikkiin teilläkin.:) Mutta kyllä sen huomasi agilitykurssilla, että kerta viikkoon aivojumppaa tekee kyllä hyvää! Enemmän stabyt ehkä kaipaa sitä aivojen kutitusta kuin liikuntaa.
VastaaPoista