Syksy.

Raahaudun töistä kotiin. Migreeni yrittää nostaa päätään. Kotiovella kohtaan ilahtuneen hännänheilutuksen. Parin särkylääkkeen jälkeen ojentaudun sängyn päälle lievittämään kipua. Märkä kuono tökkii poskeani ja kieli lipoo otsaani: "Mennäänkö pihalle? Joko mennään? Mitä siinä makaat?". Pikkukakkonen pauhaa taustalla.

Käväisen unen rajamailla ja havahdun siihen, että märkä kieli nuolee vaihteeksi nenääni. Päänsärky tuntuu helpottavan. Pakottaudun ylös sängystä, etsin kaulapannan, heijastinliivit ja sadetakin. "NYTKÖ MENNÄÄN???!!!" Nyt.

Kylätie on säkkipimeä. Otsalampun valossa tihkusade näkyy selvästi. Kuulen hanhiaurojen kaakatuksen päidemme yläpuolella. Talvi tekee kait tuloaan.

Pellon kohdalla Alma riehaantuu: "Mennäänkö pellolle juoksemaan?" Ei tällä kertaa. Ehkä sitten kun vedenpaisumus helpottaa. Ainakin minä jäisin saveen jumiin. Vaellamme hiljaisuudessa eteenpäin. Äkkiä Alma pysähtyy kuin seinään. Valkoisen aidan takaa pimeydessä tuijottaa kaksi keltaista pistettä. Täysin hiljaa. Mr. Rakastaja, sileäkarvainen noutaja, ei hiiskahdakaan. Tuijottaa vain meitä. Kieltämättä olemme ehkä hieman avaruusolion näköisiä, ainakin minä sadetakissani, heijastinliiveissäni ja otsalamppu päällä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pimeästä puskaista esiin loikkivat heijastimettomat ihmiset. Mieluummin kiiltävä joulukuusi kuin pimeä mörkö. Väistävät autot ainakin säikähdyksestä meitä ajoissa...

Jatkamme hissukseen matkaa. Sillan kohdalla Alma nuolee asfalttia. Keltaisessa talossa asuu Räyhähenki. Silläkin on keltaisena kiiluvat silmät ja se pitää pahaa meteliä. Alma terästäytyy ja ohitamme Räyhän reipasta sivuravia.

Valkoisen talon pihasta kuuluu haukkua. Aksu tervehtii meitä. Täällä asuu Aksu, Manta ja Raipe. Aksu hiljenee kun huikkaan tervehdyksen. Seuraavien talojen ajokoirat ovat vaiti. Tai sisätiloissa. Eipä tällaisella sateella kukaan tervejärkinen liiku.

Naapurin Muorin pihassa on joku jännittävä haju, Alma olisi mieluusti lähdössä sen perään. Sade yltyy ja päätän, että tälläkään kertaa ei lähdetä tutkimaan sitä pihaa. Päidemme päällä lentää taas hanhiaura, ne pitävät jännää kalkatusta.

Kotipihan tielle tullessa päästän Alman irti. Se ei intoudu raviin, kuten yleensä, vaan jolkottelee rauhassa vierelläni, yrittäen pysähtyä juomaan vesilätäköstä. Houkuttelen sen pois lammikolta. Pihalla Alma etsii Kattia. Se viettää viisaasti aikaa sisätiloissa lämpimässä tällaisella koiranilmalla.

Huomaan päänsäryn kaikonneen.